Moikka,
Tämä tulee olemaan syvällisin teksti mitä tähän mennessä olen kirjoittanut. Haluan muistuttaa ennen, kun alatte lukemaan tätä erään asian. Minulla oli ihan hyvä lapsuus ja myös hyviä muistoja, mutta tässä keskityn kertomaan tarinan toisesta puolesta. Lisäksi kerron tämän siksi, että alkoholismi on Suomessa yleistä, ja toivon että jos te kohtaatte joskus tälläistä, vaikkapa rattijuopon jolla on lapset kyydissä, puututte siihen.
Isäni, on tiivistettynä, narsisti ja alkoholisti. Tämä on ollut suuri vaikuttaja lapsuuteni ajan ja se on jatkunut myös aikuisiälle. Luulin ennen, ettei minusta voisi ikinä tulla hyvää isää itse, sillä oma isäni ei ollut sellainen. Isäni oli mukava ihminen ennen kaikkea tätä, joten sanoisin että ongelma ei ole isäni vaan alkoholi. Joista tulivat loppua kohden sama asia.
Ensimmäisiä muistojani ovat kun olin neljä tai viisi vuotias. Silloin asuimme äitini, siskoni ja isäni kanssa kauniissa puu-talossa. Meillä oli purjevene, jonka äärellä rakastimme käyttää aikaa. Useat lapsuuteni muistot liittyvätkin purjeveneeseen tai ylipäätänsä merellä olemiseen. Meillä oli usein tapana purjehtia lähimpään saareen sekä yöpyä veneessä. Aluksi tuo oli parasta lapsuudessani, mutta sitten kaikki alkoi pimentyä. Purjehdus seurassamme vietettiin monia kesäjuhlia ja niistä jäi mieleen humalainen isäni. Odotimme kauhulla siskoni kanssa milloin olisi taas seuraava juhla. Vanhemmillani tuli tuon takia useita riitoja ja riidat alkoivat pahentua ja pahentua. Enään ei ollutkaan mukavat kesäjuhlat vaan kauhun hetket. Nämä seuraavat esimerkit kuvaavaat hyvin tilanteen vakavuuden. Ollessani viisi vuotias kysyin äidiltäni "minne piilotan puukot ettei isi satuta sua". Haluan tässä tarkentaa, että isäni ei ikinä ollut väkivaltainen (ainakaan noin pahasti), mutta tämä kuvastaa sitä, kuinka pelkäsin humalaista isääni. Nukuimme siskoni kanssa jaetussa huoneessa ja muistan kuinka kuuntelimme vanhempien riitelyä. Kuuntelimme aina tarkasti, ettei isä ammu äitiä.
Tätä jatkui parisen vuotta, kunnes isäni sai työpaikan toisesta kaupungista. Siitä eteenpäin isäni asui viikot muualla toisessa kaupungissa ja viikonloput välillä kotona. Siskoni kävi tuolloin esikoulussa, joten vietimme äitini kanssa kahdestaan paljon aikaa. Viikot olivat aina mukavia, sillä äitini vei minua todella paljon kaikkialle. Asuimme lähellä rantaa, joten uitua tuli monesti sekä kerhot olivat huippuhetkiä. Viikonloput olivatkin hiukan erilaiset, kun isäni tuli perjantaisin myöhään kotiin ja kuulema valvoi pitkälle seuraavaan aamuun. Loppu viikonlopun hän nukkuikin darraa pois ja sunnuntaina aikaisin lähti takaisin toiseen kaupunkiin. Isäni on aina ollut ahkera tekemään töitä. Hän sai muutamia ylennyksiä ja alkoi saamaan ulkomailta työreissuja. Hän oli siis aina enemmän ja enemmän pois kotoa. Ollessani seitsemän vuoden vanha, tuli suuri muutos kaikkeen. Vanhempani erosivat. Isäni oli löytänyt uuden naisystävän.
Muutimme kauas eri kaupunkiin kaikki, mutta kahteen eri kotiin. Molemmat halusivat nähdä meitä paljon. Siskoni muutti suoraan äitimme luokse, ja minä jäin viikko-viikko systeemille. Lyhyesti selitettynä, joka toinen viikko minut siirrettiin äidille asumaan ja toinen viikko isälle. Aluksi kaikki sujui hyvin ja olin iloinen. Tuota jatkui vuosia, mutta kun täytin kaksitoista, sain valita missä haluan asua. Tai, niin sen siis piti mennä. Tilanne oli sellainen, että isäni suuttui mikäli edes mainitsin äidistäni. Eräänä päivänä isäni toi minulle puhelimen, ja sanoi, että nyt minun on soitettava äidilleni. Lause oli valmiiksi jo muotoiltu; ''sano, että olet päättänyt, että haluat jäädä isäsi luo asumaan.'' Pelkäsin isääni niin paljon, että tein mitä hän käski. Silloin hän vielä hallitsi alkoholin käytön, (paria vakavaa repsahdusta lukuun ottamatta) joten lastensuojelulle asia oli ok.
Muutin siis isäni luo ja sitten painajainen alkoi. Sitä kesti yhteensä seitsemän vuotta. Siihen sisältyi lukuisat riidat, rattijuopumukset, sairaalareissut, ulosotot ja niin edelleen jopa vankilaan saakka. Aihe on minulle selkeästi vieläkin raskas kertoa, joten ajattelin, että tämä sujuu parhaiten niin, että kerron lisää seuraavassa blogitekstissä. Sitten kerron muunmuassa, miksi opin 15-vuotiaana ajamaan autoa sekä miten selvisimme ajasta jolloin meillä ei ollut varaa edes sähköön. Tarina siis jatkuu...
-Kokin poikanen
Kommentit
Lähetä kommentti