Kokin poikanen

Tänään on vauvavuoden viimeinen päivä. Huomenna meillä on taapero ja alkaa uudet kujeet. Tuli mieleen, että tämä olisi hyvä hetki muistella kulunutta vuotta. Olen kertonut joitakin pieniä hetkiä, mutta nyt suuret mahtavat seikkailut valkokankaalle. Aloitetaan tarinamme siis ihan alusta, eli sairaalasta. Ensimmäinen syksy: Oli kaunis keskipäivä, linnut rääkyivät, oravat tappelivat puussa ja maailmaan syntyi koko maailman historian suloisin vauva. Oli siis elokuu vuonna 1999. No, teitä ei varmasti kiinnosta minun syntymäni joten hypätään sittenkin suoraan pikku prinssiin.  Pikku prinssin tarina alkaa 24. lokakuuta, vuonna 2019. Kello oli noin kuusi illalla, kun tilanne ei olut edennyt kahden päivän käynnistyksen aikana oikein mihinkään. Sanoin vaimolle, että pojan pitäisi syntyä ennen kello 20. (Onneksi vaimo ei tätä muistanut, tai olisin ehkä viettänyt yön taivasalla.)  Ensimmäisen, ja varmaan viimeisen kerran vaimo pysyi aikataulussa. Pieni poikamme syntyi tarkalleen klo 19.57. Ensimmä

Milloin ollaan perillä? Saavuimme pari tuntia sitten kotiin. Mummolassa reissu venyi viikon mittaiseksi. Reissussa ehti tapahtua paljon kaikkea siistiä. Tuosta ajattelin kertoa teille tarkemmin tässä blogissa.  Vaimoni vietti syyslomaa remontoiden. Hän hioi, maalasi ja teki jotain mitä en oikein ymmärtänyt. Nuo ajat olimme pikku prinssin kanssa kahdestaan, jos mamma oli töissä. Kävimme kävelyllä ja leikkipuistoissa. Eräänä päivänä innostuin uusista kuulokkeista ja hienoista maisemista kovasti. Yhtäkkiä huomasin olleeni pikku prinssin päiväuni kävelyllä jo kolme tuntia. Löysimme paikan, jossa oli maatila ja lampaiden aitaus. Oli mukavaa vaihtelua kaupunkielämään katsella lampaita. Siellä oli myös pari pikku lammasta, ovatko ne sitten kilejä vai vasikoita, kuitenkin niitä poikasia. Oli rentouttavaa kävellä siellä ja katsella eläimiä. Arvatkaa kuinka välillä aina jännitti, kun mietin isääni, joka asui siellä lähellä. Vaimoni ja minun lapsuuden kotien välimatka on vain 150 m. Tuli isäni as

Limpsin lampsin jalkapatikalla..  Vaimolla alkoi syysloma, ja suunnitelmissa oli lähteä pitkäksi viikonlopuksi mummolaan*. Emme tällä hetkellä omista autoa, emmekä matkatavaroiden takia voineet mennä bussilla. Isomummo*** tarjoutui meidät kyyditsemään, ja samalla sovimme piipahtavamme sielläkin. Olimme raahanneet kaikki matkatavarat alas ja päätimme soittaa isomummolle missä hän menee. Yllätykseksemme isomummo oli vielä kotona. Ei siinä muu auttanut, kun meidän lähteä vastaan junalla, jotta pikku prinssin päiväunirytmi ei mene ihan pilalle. Kaukaloon nukuttaminen on aika tuskaista nimittäin, mutta olimme myös onnellisia että prinssi vielä mahtuu siihen. Päästään vähemmällä säädöllä.  Hyppäsimme junan kyytiin ja luulimme ehtivämme kauppaan. Meillä oli jo kova nälkä, kun emme olleet ehtineet syödä kuin aamupalan. Pikku prinssi onneksi ehti syödä, muuten hän olisi omalla kauniilla äänellä huutanut asiansa selväksi. Juna-asemalle saavuttua pikku prinssin päiväuniaika tuli ja yritimme häntä

Hälytyskellot alkoivat soimaan, nyt ei ole kaikki hyvin. Kello oli lähellä keskiyön vaihdetta. Pikku prinssi huusi sängyssään oudon käheällä äänellä. Aloimme epäilemään hänen tulleen kipeäksi, joten otimme prinssin viereemme nukkumaan, kun muuten ei unesta tullut mitään. Yö jatkui heikosti eteenpäin ja aamulla herättyämme totesimme, että lääkäriin oli päästävä. Annoin pikku prinssille annoksen särkylääkettä. Odotellessani soittoa terveyskeskuksesta yritin saada hänet nukahtamaan päiväunille. Hän nukahti 30 minuutin ajaksi ja sitten jatkui huuto. Lähdimme pikku prinssin kanssa kohti päivystystä ajan saatuamme, ja vaimoni lähti koulusta bussilla meidän luo.  Oven suljettua tajusin, ettei avaimet olleet mukana. Tiesin, että vaimolla oli, mutta se ei nyt lohduttanut, kun piti päästä kellariin hakemaan vaunut. Niin piti sitten koputtaa naapurin oveen ja kysyä olisiko lainata avainta. Onneksi naapuri oli kotona keskellä päivää. Vaunut saatuamme lähdimme pikaista vauhtia kohti terveysasemaa.