Siirry pääsisältöön

Mikä todennäköisyys?

Tänään olisi syvällisen ja itselle todella vaikean aiheen vuoro. Olen joskus viitannut julkaisuissa tähän aiheeseen. Monesti olen myös halunnut kirjoittaa tästä, mutta en ole pystynyt pukemaan tätä sanoiksi. Olen kertonut pikku prinssin syntymästä sekä ajasta sairaalassa, mutta nyt palaamme alkuun.

Aloitetaan kertomus parhaimmasta hetkestä. Olin kotona lähtemässä töihin, kun vaimo toi minulle tikun ja kysyi mitä näen siinä. Ihmettelin hetken, ja sitten tajusin että kyse ei ollut näenkö itse tikkua, vaan montako viivaa siinä on. Oikein kun tihrusti, niitä oli kaksi. ''Onko se haamuviiva?'' Vaimo kysyi. Mietin että mikä ihmeen haamuviiva, ihan viiva se on. Vaaleampi vain. Eli siis.. Positiivinen! 

Oli niin jännä ajatella kuinka elämämme tulisi muuttumaan. Vaimo oli tutkinut raskaudesta jo paljon tietoa netistä. Aloimme noudattamaan ruoka-aine suosituksia. En kyllä heti alkuun muistanut mitä saa syödä ja mitä ei. Onneksi vaimo oli tarkka ja muisti. Ensimmäiset viikot alkoivat kulumaan ja päätimme mennä varhaisultraan. Ajomatkalla keskustelimme siitä, jos siellä olisi kaksoset tai onko siellä tyttö vai poika. Itse olin varma, että siellä on tyttö. Suvussani ei ole koskaan ollut monikkolapsia. Vaimo taas oli aina toivonut kaksosia. Heidän suvussa niitä onkin muutama pari. 

Aloimme saapua perille ja jännitin ultraa kovasti. Mietin paljon miltä se tuntuu tulla isäksi ja millainen isä olisin. Olisinko tarpeeksi hyvä? Ultrahuoneeseen mentyä muistan vieläkin kuinka kädet hikoilivat jännityksestä. Olisiko siellä oikeasti elämän alku? Siinä hetken juteltuamme alkoi ultraaminen ja kätilö löysi pienen pisteen, tai kuten kutsuimme, kirpun. Kun kirppua alettiin tarkemmin mittailemaan, pääsi minulta pieni itku. Miehekäs itku siis. Olimme vaimon kanssa onnesta sokeana. Niin se kaikki alkaisi. Meistä tulisi kunnon perhe. 

Kätilö mittasi kirppua, ja koitti saada parempaa kuvakulmaa. Vieressä vilahti jotakin yllättävää. Kaksoset? Olin todella hämmästynyt. En voinut uskoa sitä todeksi. Katsoimme vaimon kanssa toisiamme ja mietimme, että mitä ihmettä. Kätilö onnitteli meitä ja otti toisenkin kirpun mitat. Aloin miettimään kuinka ihanaa, kun heille on aina seuraa toisistaan. Olin itse aina toivonut kaksosta itselleni. Nyt lapseni saisivat sen onnen. Mutta hetkinen, sivulla vilahti taas jotakin. Pikku kirppu ja mini kirppu olivat tehneet tilaa lil kirpulle. Aivan, heitä oli kolme. En voinut uskoa korviani, että meille tulee kolmoset. En tiennyt sen olevan mahdollista edes. Saimme kaikista kuvat ja olimme ihmeissämme. Lähdimme ajamaan takaisin kotiin ja matkalla kävimme syömässä ja aloimme keskustelemaan tulevista hankinnoista. Kotona tutkimme netistä tietoa kolmosraskaudesta.



Työkavereiden antama onnittelulahja


Päiviä, viikkoja ja muutama kuukausi oli kulunut. Olimme kertoneet parille ystävälle, perheillemme ja näyttäneet kuvat, sillä kukaan ei uskonut meitä. Eikä ihme, en itsekään meinannut uskoa. Asuimme yksiössä kolme lemmikin kanssa, ja kohta meitä olisi viisi plus lemmikit. Moniin autoihin ei mahdu vierekkäin kolmea turvaistuinta, joten meidän piti myös vaihtaa perheautoon. Kävin ahkerasti töissä ja vaimo vietti päivät oksentaen. Kun olo vähän helpotti välillä, hän etsi lisää tietoa netistä. Hän lähetti sähköpostiin ostoslistoja, ja erilaisia vaihtoehtoja. Kerroin työporukalle raskaudesta ja tulevasta elämän muutoksesta. Onnitteluja sateli ja kaikki tuntui olevan täydellisesti. Sain jopa isältäni soiton jossa hän onnitteli kolmosista. En ollut siis kertonut hänelle, mutta hän oli mennyt sähköpostiini lukemaan viestejäni. Tätä tapahtumaa lukuunottamatta, tuntui kuinka elämän suunta vaikeista ajoista alkoi muuttumaan. Lapsuuden epäonni ja vaikeat asiat katosivat muistista. Tämä onni vaan ei kestänyt kauaa.

Lähdimme kohti seuraavaa ultraa ja menimme sinne kovin odotuksin. Nyt näkisimme heidät kunnolla, kädet, jalat, varpaatkin! Menimme julkisilla, sillä autoa vaikea saada parkkiin keskustaan. Naistenklinikalle saavuttuamme suuntasimme sikiötutkimusyksikköön. Kaikki vaikutti menevän mallikaasti, kunnes kuulimme huonot uutiset. Se oli niin järkyttävää, ja toivon ettei kukaan joudu ikinä kokeamaan sellaista. Tästä alle minuutti ja eräs mieslääkäri ryntäsi huoneeseen ja pyysi nähdä kolmoset. Toinen lääkäri kertoivat hänelle keskenmenosta ja tämä mieslääkäri vastasi "no parempi niin. Luonto hoiti tehtävänsä." 

En viitsi blogissa kiroilla, mutta... Miten luonto hoiti tehtävänsä. Tuo lause satutti ja satuttaa vieläkin. En ole vieläkään päässyt yli siitä, että lääkäri sanoo noin jo valmiiksi itkevälle naiselle. Sitten tämä mies lähti huoneesta kuin ei olisi tapahtunut mitään. Hän itseasiassa vaikutti pettyneeltä. Hän.   Tuli sellainen olo, että olisimme roskaa. Ja lapset jotka menetimme, ovat heille se ja sama. 

Huoneeseen jääneet lääkäri ja hoitaja totesivat: "tämä on nyt normaali raskaus eli ei tarvitse lisätutkimuksia". Se on ihan sama onko sinulla yksi vai kymmenen vauvaa, jokainen on omanlaisensa raskaus. Ei ole olemassa "normaalia" raskautta. Jokaista raskautta pitää arvostaa eikä voi kohdella noin, kun käy miten kävi.  Lähdimme huoneesta sydän särkyneenä ja silmät punaisena itkemisestä. Tuntuu vieläkin pahalta, että heidän elämänsä oli loppunut näin lyhyeen. Täytimme käytävässä palautetta mieslääkäristä ja keskustelimme mitä nyt. Tuntui kuinka meidänkin elämä olisi päättynyt seinään. Se kaikki mitä vielä hetki sitten oli katosi. Tuntui niin tyhjältä. Loppu raskaus meni koko ajan peläten. Joka päivä, joka sekunti me pelkäsimme mitä jos pikku prinssikin menehtyisi. 

Tuo kaikki sai uuden käänteen, kun vaimoni paha olo oli jatkunut todella pitkälle ja menimme lääkäriin. He totesivat vaimollani raskausmyrkytyksen. Kuvitelkaa, kun olimme menettäneet kaksi lasta ja kuulimme tuon. Se epävarmuus vaan lisääntyi. Raskausviikkoja oli 34, ja hoitajat lohduttivat, että kyllä vauva todennäköisesti selviää. Niin sekin vielä. Todennäköisesti. 

Vaimoani seurattiin ahkerasti ja tutkimuksia tehtiin useasti. Tuosta jäi minulle pelkästään mieleen, kun olin töissä ja vaimoni kärsi kotona raskausmyrkytyksestä. Harmitti etten voinut olla tukemassa häntä. Tila vaimollani vain paheni ja paheni. Monesti neuvolassa sanottiin "tämä on normaalia". Really, onko normaalia toisen makaavan ja kärsivän kotona, koska ei pysty lähteä mihinkään. Varsinkin, kun ensin hän oli viettänyt yli puoli vuotta oksentaen päivittäin. Loppujen lopuksi pääsimme päivystyksen kautta sairaalaan, koska tilanne meni niin pahaksi. Saimme tiedon, ettemme lähtisi enään kahdestaan kotiin vaan kolmistaan. Sekin ilo lähti, kun kuulimme joutuvamme naistenklinikalle. Muistot palasivat aiemmasta reissusta mieleen. Toivottavasti nyt ei tulisi sama mies vastaan.

Huh, ei tullut. Meille jäi loppujen lopuksi hyvät muistot synnytyspuolelta, ja olemme onnellisia, että saimme lapsen ylipäätään. Ikävä on silti kahta pientä, joita emme koskaan tavanneet. 

Onneksi meillä on nyt super-vauva. Se oli palkkio tästä vaikeudesta. Super-vauva nimi tulee siitä, että hänellä on supervoima. Hän on vasta yksivuotias, ja silti jaksaa valvoa yöt ja päivät. No ei vitsi oli. Kyllä hän päikkärit nukkuu.


-Väsynyt kokin poikanen



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Erilainen lapsuus

Moikka, Tämä tulee olemaan syvällisin teksti mitä tähän mennessä olen kirjoittanut. Haluan muistuttaa ennen, kun alatte lukemaan tätä erään asian. Minulla oli ihan hyvä lapsuus ja myös hyviä muistoja, mutta tässä keskityn kertomaan tarinan toisesta puolesta. Lisäksi kerron tämän siksi, että alkoholismi on Suomessa yleistä, ja toivon että jos te kohtaatte joskus tälläistä, vaikkapa rattijuopon jolla on lapset kyydissä, puututte siihen. Isäni, on tiivistettynä, narsisti ja alkoholisti. Tämä on ollut suuri vaikuttaja lapsuuteni ajan ja se on jatkunut myös aikuisiälle. Luulin ennen, ettei minusta voisi ikinä tulla hyvää isää itse, sillä oma isäni ei ollut sellainen. Isäni oli mukava ihminen ennen kaikkea tätä, joten sanoisin että ongelma ei ole isäni vaan alkoholi. Joista tulivat loppua kohden sama asia. Ensimmäisiä muistojani ovat kun olin neljä tai viisi vuotias. Silloin asuimme äitini, siskoni ja isäni kanssa kauniissa puu-talossa. Meillä oli purjevene, jonka äärellä rakastimme käyttää

Erilainen nuoruus

Heippa taas. Tämä teksti on jatkoa erilainen lapsuus- tekstille. Käy lukemassa ensimmäinen osa, niin saat paremman käsityksen tarinasta. Tämä on paljon pidempi mitä edellinen, mutten oikein osaa tätä enempää tiivistää. Asiaa on niin paljon. Tarina jatkuu kun olin kolmetoista. Isälleni normaalia alkoholin käyttöä oli 6-pack kaljaa ja viinipullo. Tämä määrä oli siis joka päivä maanantaista perjantaihin. Viikonloppuisin hän joi vain pari olutta, koska yritti tsempata äitipuoleni takia. He siis näkivät vain viikonloppuisin. Tämä johti siihen, että kotimatkalla isäni alkoi juoda olutta jo ajaessaan. Sunnuntai iltaan mennessä hän oli todella pahasti humalassa. Muistan välillä miettineeni, onko normaalia että kolmetoistavuotias kantaa oman isäänsä makuuhuoneeseen nukkumaan. Usein hän sammui sohvalle. Tuolloin ajattelin, ettei tilanne voi pahentua enää. Olin todella väärässä, sillä tuo oli vielä kevyttä siihen verrattuna mitä oli tulossa.  Eräs ilta ajettuamme jääkiekko harkoista kotiin, oli i